Sain kitaran hieman vajaa kuukausi sitten ja nyt tuntuu, että voin kirjoittaa siitä jonkinlaisen arvostelun. Kitaraa olen soittanut yli 20 vuotta ja Yngwie tuli tutuksi noin 16-17 vuotta sitten.
Kitara tuli, kuten odottaa sopiikin, erittäin hyvin pakattuna. Se oli omassa, erittäin kauniissa laukussaan, joka puolestaan oli valmistajan pahvilaatikossa. Tämä taas oli kääritty ilmatäytteiseen muoviin ja laitettu Thomannin pahvilaatikkoon.
En ollut koskaan soittanut koverretulla otelaudalla ja livenäkin nähnyt vain kerran "Ynkän" keikalla 2006 Tampereella.
Odotukseni olivatkin hieman pelonsekaiset, olin aina halunnut kokeilla sellaista, mutta olin myös useasti onnistunut vakuuttelemaan itselleni, että "ei se eroa jumbonauhoista juuri yhtään" ja että "sellaista on vaikea ja huono soittaa..." En olisi voinut olla enempää väärässä.
Heti kun otin tuon kauniin instrumentin käsiini, tunsin olevani kotona. Nitroselluloosaviimeistelyn pehmeä tuntu ja tuoksu vain vahvistivat tuota tuntemusta. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia totutella otelautaan, mutta olenkin aina soittanut kevyellä otteella, koska monet nuoruuteni kitaristi-idoleista ovat tiluttelijasankareita, päällimmäisenä tietysti herra Malmsteen itse.
Nopean ja teknisen soittotyylin matkiminen taas on pakottanut kevytotteiseen soittotyyliin.
Pelkäsin turhaan myös, että erilainen kaulaprofiili olisi jotenkin ongelma, koska vanhan mexican standard stratonikin (vm. 2001) myin pois vuosia sitten, ja olinkin pitkään suosinut Ibanezeja, joiden ohuet wizard-kaulat tuntuivat käteen erittäin hyvältä. Tänään kävi ostaja hakemassa Prestige Ibanezini pois, se ei vaan, totta puhuakseni, tuntunut enää hyvältä Yngwiestraton jälkeen.
Koverretun otelaudan ainoa miinus onkin se, että jos se sopii omaan käteen niin hyvin kuin minun käteeni, saattaa alkaa karsastaa "huonompia" eli kovertamattomia otelautoja. Korostan kuitenkin, että tämä asia varmasti jakaa mielipiteitä, mutta suosittelen jokaista kokeilemaan, miltä se koverrettu otelauta omaan käteen oikeasti tuntuu, eikä laskemaan asiaa pelkän nettikirjoittelun varaan.
Niin mitenkäs sen äänipuolen laita sitten? Aivan mahtava! Juuri sitä mitä odotinkin. Sointi on akustisestikin lämmin ja miellyttävä, mutta luonnollisesti pääsee todellisiin oikeuksiinsa vasta sähköistettynä. Seymour Duncanin YJM-Fury mikit ovat sanalla sanoen upeat, äänen ollessa kirkas ja selkä ja Thomannin geneeriset ääninäytteet eivät kyllä anna tälle kitaralle mitään oikeutta (Kaikella kunnioituksella.)
Kuten tämän hintaluokan kitaralta odottaa saattaakin, ei viimeistelystä löydy mitään pahaa sanottavaa, jos jostain pitää jotain mainita, niin mukana tuleva leopardi-kuvioitu ("lepardi") hihna on jonkinverran cheesy, mutta toisaalta, tämähän on Yngwie Malmsteenin signaturekitara!
Summa summarum tämä on paras kitara mitä olen ikinä soittanut (ja olen aika montaa kitaraa ehtinyt vuosien mittaan kopeloimaan) ja jos suurvaltojen sedät painelee punaisia nappuloitaan ja zombiet rymyää kaduilla, pakkaan tämän kitaran vaimon ja tyttären kanssa autoon, kun lähdetään maalle katsomaan maailmanloppua. On se vaan perkele, kyllä se vaan on!
