Overdrive, distortion ja fuzz: Mitä eroa niillä on?

Overdrive, distortion ja fuzz: Mitä eroa niillä on?

“Kränkkäämällä” vahvistimen tappiin oli yleinen kikka 40-luvulla. Blues-kitaristit halusivat sen rätisevän soundin, kuten Chuck Berry 50-luvulla, mutta oli yksi ongelma: Ainut tapa saavuttaa tämä soundi oli vääntää vahvistin täysille.

Teknologian kehittyessä insinöörit saivat kehitettyä gainitasot pienien laatikoiden sisään, joita alettiin kutsua pedaaleiksi: tämä yhdistettynä virranvaimentimien tuloon antoi kitaristeille särön (tai fuzzin tai overdriven) ilman ihmisten kuurouttamista vahvistimen volyymilla. Mutta mitä eroa näillä kolmella (overdrive, distortion, fuzz) on? Otetaan selvää!


Overdrive

Säröpedaalit tähtäävät mallintamaan maksimiin väännetyn putkivahvistimen soundia, jonka tuloksena syntyy kuuma ja paksu särö, joka sopii täydellisesti blues- ja rock-genreihin. Tämä tapahtuu kun vahvistettu signaali ylittää itse putken kapasiteetin ja säröttää soundin “vastaefektinä”, mikä sattuu olemaan yksi musiikin historian havitelluimmista soundeista.

Särö ei ole ainut tapa boostata vahvistinta: itse asiassa boosteria (clean booster tai treble booster) käytetään paljon, jolla vahvistimen oma soundi saadaan säilymään samalla kun soundi työnnetään sen luonnolliseen ‘rikkoutumispisteeseen’ (ilman master volumen vääntämistä täysille). Brian May ja Ritchie Blackmore ovat treble boostereiden faneja yhdistettynä Vox AC30 ja Marshall Bluesbreaker vahvistimiin.

Stevie Ray Vaughan taas oli tunnettu legendaarisen Ibanez Tube Screamerin käytöstä kun taas Eddie Van Halen on enemmän Boss SD-1 faneja. Voit kuunnella heidän levyiltään miten soundit eroavat toisistaan ja ymmärrät paremmin miten ‘boost’ (treble boost, clean boost) eroaa säröstä.


Distortion

Distortion pedaali luo paljon kylläisemmän soundin ja ei niin luonnollisen signaalin, johon overdrive ei oikein pysty. Tämä soundi on suosittu heavy rockissa, grungessa, metallissa ja hieman agressiivisemmissa genreissä.

Huolimatta siitä, että modernit putkivahvistimet pystyvät tuottamaan säröisen soundin helposti, pedaalin käyttäminen voi joskus olla täydellinen ratkaisu tiettyjen soundien ja tonen saavuttamiseen. Dimebag Darrel ja Randy Rhoads pitivät MXR Distortion+ pedaalista, kun taas Steve Vai, Malmsteen ja Satriani pitävät enemmän Bossin DS-1 soundista.


Fuzz

Fuzz pedaalit ovat teknisesti distortion-pedaaleja, mutta soundi on melko erilainen: tuhti, harmonisesti rikas, lennokkimainen (tietyillä asetuksilla) ja muistuttaa vanhasta kunnon 60-luvun psykedeelisestä rockista. Fuzz pedaalin luoma soundi on lähempänä “viallista” vahvistinta antaen jokaiselle nuotille älyttömän määrän sustainia.

Fuzz Face on suosittu Jimi Hendrixin käyttämä ja turvallinen valinta. Ja jokainen kitaristi tietää sanan “Big Muff“, joka viittaa Electro Harmonixin Big Muffiin, joka on niin ikoninen pedaali, että voit ostaa nykyään sen muotoisia tyynyjäkin. Sitä käyttävien artistien lista on niin pitkä, että emme ala listaamaan heitä tässä artikkelissa, mutta luota meihin: Se kuulostaa pirun hyvältä!


Okei, mutta en silti ymmärrä mitä eroa on overdrivella ja distortionilla!

Alla olevassa videossa Andy ja Kris selittävät overdriven ja distortionin eron selkeällä ja ei niin teknisellä tavalla:

YouTube

Lataamalla videon hyväksyt YouTuben tietosuojakäytännön.
Lisätietoja

Lataa video

Videossa käytetyt soittimet ja pedaalit


Mikä särösoundeista/-pedaaleista on suosikkisi? Yhdisteletkö niitä? Kerro kommenteissa alla tai Facebook-postauksessa.

Author’s gravatar
Tommi aloitti rumpujen soiton 12 vuoden iässä. Hän tykkää myös soittaa "iltanuotiokitaraa" ja nauttii kaikesta musiikista avoimin mielin. Groovaus ja fiilis on Tommille tärkeintä.

Leave a Reply

MAINOS