Hit the Tone! Postpunkin salaisuudet

On pienen tarinan aika!

Kun punk-buumi räjähti vuonna 1977, avautui kaksi tietä: Toinen oli “New Wave“, joka vaikutti hedonisteihin sekä kyltymättömään melodiannälkään. Toinen oli raaempi, pirstaleinen ja väkivaltaisempi “Postpunk“. Aina jos punk muuttui hieman latteaksi, postpunk keräsi palaset ja järjesti ne uudelleen vallanpitäjiä kritisoivaksi ajatusmalliksi. 1950-luvun rock ‘n’ rollin uudistettu versio sekä progressiivista ja klassista rokkia halveksuva muutos sai postpunkin ottamaan ensimmäiset askeleensa kehittääkseen vaihtoehdon mainstreamille (josta tulisi myöhemmin indie rockin lähde). Se toi murroksen soundiin: Sen lisäksi, että se asetti basson melodian keskipisteeksi ja jäädyttämällä kitarat, se toi myös avant-gardea rock ‘n’ rolliin.

Tässä Hit the Tone! -jaksossa yritämme näyttää sinulle miten kitarasta tehdään jäinen, kulmikas ja tumma muutamalla tietyllä kitaralla, efektipedaalilla, vahvistimella ja kikalla. Poistu siis mukavuusalueeltasi!

Mikä kitara minun pitäisi valita?

Tällaisissa kysymyksissä on syytä vilkaista mestareita. Yksi heistä on epäilemättä bändien, kuten The Birthday Party ja The Bad Seeds jäsen Rowland S. Howard (kuva yllä). Kaikkein tärkeimpien postpunk-bändien kitaristit kantavat kitaroita, joilla on tiettyjä yhteisiä tekijöitä. Pedaalit määrittävät postpunk-soundin lähes kokonaan, mutta paras neuvo on valita kitara, jossa on puhdas, selkeä sekä voimakas soundi ja joka tarjoaa myös tietyn määrän monipuolisuutta antaen soundillesi persoonallisuutta.

Ei ole sattumaa, että yllä olevia malleja käytetään hyvin yleisesti postpunkissa. Kuten sanoimme, on tärkeää, että kitarasi tuottaa puhtaan, selkeän ja voimakkaan soundin. Ja jos puhutaan selkeästä soundista niin meidän on puhuttava Fenderistä. Jazzmaster kuin myös Jaguar, Telecaster tai Stratocaster ovat täydellisiä kitaroita etsimäämme soundiin.

Mutta emme voi elää vain Leo Fenderin keksintöjen varassa vaan on myös tarjottava vaihtoehtoja. Kun ajattelet Rickenbackeria niin mieleesi välähtää heti kuva otsatukista, turtleneck-kauluksista ja kitisevän puhtaista melodioista. Tämä soundin puhtaus on kuitenkin ideaali postpunkille silloin kun sitä muovataan pedaaleilla, kuten aiemmin osoitimme.

Heti mieleen tuleva malli on mm. postpunkin elpymistä tämän vuosisadan alussa johtaneen Interpolin kitaristi Daniel Kesslerin soittama 330 MBL. Kyseinen kitara on puoliakustinen (luo enemmän monipuolisuutta) kahdella yksikelaisella high-gain mikillä.

Epiphone Casino on toinen mielenkiintoinen vaihtoehto etenkin silloin jos haluat kuulostaa kovaääniseltä ja suorasukaiselta (Gibson P-90 mikkipari), joka luo synkkiä tunnelmia oikealla määrällä säröä.

Päätämme tämän kitaraosion mahtavan Andy Gillin (Gang of Four) käyttämällä Reverend Double Agent W helmellä. Mikä erottaa tämän kitaran kahdesta edellisestä? Monipuolisuus tietenkin, sillä siinä on sekä humbucker että P-90 -mikit! Haluttua kamaa.

Lyhyesti: Kun valitset kitaraa, ota siis huomioon voima, soundin selkeys ja sen tarjoama monipuolisuus.

Valitse mikkisi viisaasti

Postpunkin soittamiseen ei siis ole kovin montaa kitaravaihtoehtoa, koska soundin määrittävät enemmän muut tekijät. Yksi niistä on mikit.

Yksikelaiset mikit

Yksikelainen mikki on historian vanhin mikkityyppi ja ne tuottavat kirkkaan, pyöreän ja lämpimän soundin. Toisaalta ne voivat myös aiheuttaa jatkuvaa surinaa soittaessasi kovalla äänenvoimakkuudella. Niihin kannattaa turvautua silloin kun haluat puhdasta soundia pehmeällä säröllä. Ymmärtääksesi tämän kannattaa kuunnella esimerkiksi joitakin The Churchin maltillisempia kappaleita.

Tuon surinan korjaamiseksi keksittiin humbucker-mikit. Liittämällä kaksi yksikelaista mikkiä tietyllä tavalla, humina katoaa. Takapakkina tietty kirkkaus katoaa, mutta antaa soundille yleisesti “voimakkaamman” muodon. Kun humbuckereilla varustettu kitara kytketään vahvistimeen samalla volalla kuin yksikelaisilla varustettu kitara, humbuckerit kuulostavat paljon kovaäänisemmiltä. Siksi käytämme niitä kun haluamme järisyttää maata ja kaataa seinät soundilla niin kuin esimerkiksi My Bloody Valentine tekee.

Ovatko pedaalit sitten niin tärkeitä?

Ne ovat tärkeämpiä kuin luuletkaan. Kuuntele vaikka The Curen biisi “A Forest” (yllä) ja kiinnitä huomiota erityisesti kitaraan. Soundi on hyvin erilainen kuin cleanin kitaran tuottama soundi. Postpunk -pedaalit ovat siis erittäin tärkeitä. Aloitamme minkä tahansa 80-luvun pedaalilaudan pyhällä kolminaisuudella: kompressori, chorus ja särö.

Kompressori on säädettävä gain-vahvistin, mikä tarkoittaa sitä, että se tasoittaa gainin piikit ja kuopat. Se on siksi tärkeä pedaali etenkin postpunkissa, jossa sekä iskut että arpeggiot ovat yleisiä. Muun muassa The Edge käytti MXR Dyna Compia ja sen potikat (Output ja Sensitivity) ovat aiheemme kannalta kiinnostavia. Jos etsimme hieman aggressiivista soundia meidän on nostettava Outputtia (joka toimii volumen säätimenä), koska pedaali tasapainottaa automaattisesti tonea, jota voimme muokata Sensitivityllä.

Behringer CS-400 erottuu joukosta hinta-laatusuhteellaan ja helppokäyttöisyydellään: Siinä on kompressori, tone, attack ja sustain -säätimet. Koska sen kompressio on melko pehmeä, se kannattaa yhdistää voimakkaan choruksen ja särön kanssa.

Toinen vaihtoehto on esimerkiksi Daniel Kesslerin käyttämä Keeley Aria, joka antaa pehmeän särön, joten meidän ei tarvitse vääntää drivea niin tappiin (jos “FX Order” kytkin on laitettu Compressor first -asentoon).

80-luvun kuningas: Chorus

Lyön vetoa, että vuosina 1980 – 1990 radioissa soi alle kymmenen biisiä, joissa kitara (tai ääni) ei käyttänyt chorus-efektiä.  Se on modulaatio-efekti, joka kopioi kitaran signaalin ja tuplaa sen pienellä viiveellä ja “epävireellä“. Tuloksena syntyy soundi, jossa on enemmän bodya ja väriä, jotka ovat tärkeitä tekijöitä ollessasi bändisi ainoa kitaristi. Eikö? Kuuntele vaikka tämä. Nyt tämä. Sitten tämä. Kyllä: kaikissa noissa kitaroissa on chorus.

Yllä olevat pedaalit ovat kaksi esimerkkiä edullisista ja erittäin mielenkiintoisista chorus-pedaaleista: Boss CE-5 ja tc electronic Corona. Chorus-pedaalien potikoilla voi olla useita nimiä, mutta ne tekevät yleensä samoja asioita. Rate (tai Speed tai Freq.) antaa sinun valita oskillaation nopeuden. Tämä on kaiken avain: Voit saada joko pehmeän ja tyylikkään efektin tai näyttää (ja kuulostaa) todella typerältä jos käytät sitä liikaa. Depth säätää “epävireyden” määrää ja voit kuulostaa pehmeältä (The Curen tyyliin) tai hieman korvia vihlovalta (The Fallin tyyliin).

Mix (tai Level tai Chorus tai Blend) säätää puhtaan signaalin ja efektisignaalin välistä annosta ja Tone ekvalisoi signaalin basso- ja treble-vastetta. Kuten sanoimme, choruksella on vaarallista mennä liian pitkälle. Neuvommekin sen pitämistä keskellä ja jos haluat kuulostaa selkeämmältä niin lisää overdrivea tai säröä.

Toinen kuuntelutauko… Tämä biisi:

Pidätkö siitä? Et saa tuota kitarasoundia ilman säröpedaalia. Jatketaan!

Säröpedaalit (distortion) eroavat overdrive-pedaaleista niin, että säröpedaalit tuottavat kyllästetymmän ja suoremman soundin ja tulos on hieman teennäisempi. Säröpedaalien säätimet ovat melko itsestäänselviä. Kuten näet yllä, Suhr Riot Mini, Proco Rat 2 ja MXR Distortion + ovat melko yksinkertaisia pedaaleja volume– ja distortion level -säätimillään.

Rat sisältää filter-säätimen, joka toimii eri lailla kuin Tone– tai Brightness -säätimet säilyttämällä aina ainakin minimaalisen määrän jokaista taajuutta. Mitä tämä tarkoittaa? Äärimmäiset tasot ovat yhtä käyttökelpoisia kuin keskitason säädöt (ei kuivia ja käyttökelvottomia niin kuin joissakin tapauksissa). Vaikka säröpedaalit ovat yksinkertaisimpia, muista että oikea yhdistelmä kompressoria, chorusta ja säröä (etenkin kaksi jälkimmäistä) määrittävät soundisi.

Lisää pedaaleja?

Jep! Muistatko tämän kitarariffin? Olet varmasti tanssinut sen tahtiin! Meillä on sinulle uutisia: Tarvitset silti pedaalin saadaksesi tuon soundin ja tämä pedaali on reverb.

Reverb-pedaali antaa sinulle tunteen, että luot soundin jossain toisessa paikassa (enemmän kaikua, enemmän tilaa tai vähemmän tilaa). Vaikka se ei ole tärkeä pedaali postpunkin soittamiseen, lisäämällä sen footswitchiin laajennat työkalupakkiasi suuresti kun on kyse tunnelmien luomisesta.

EarthQuaker Devices Ghost Echo V3 sekä Electro Harmonix Holy Grail tai Boss RV-6 ovat huomioon otettavia reverbejä. Holy Grail on simppeli pedaali reverb-säätimellä ja kolmella moodilla (Spring / Hall / Flerb), joista Spring on mielenkiintoisin postpunkia ajatellen, sillä se luo uudelleen klassiset 50-luvun nauhakaiut.

Echo V3:ssa ja RV-6:ssa on tavalliset säätimet (time, mix ja tone). Niitä säätämällä sinun on otettava huomioon chorus ja särö efektiketjussasi, koska reverb luo hännän jokaiselle soundille. Jos niitä ei yhdistä oikein voi tuloksena olla todella sekava soppa. Ei hyvä.

Yksi pedaali, joka ei ole niin tärkeä, mutta auttaa sinua pääsemään lähemmäs postpunk-universumia on Delay. Tämä efekti kopioi kitaran signaalin ja soittaa sen hieman myöhemmin luoden kaikua. Kuten reverbin tapauksessa myös delayn kalibrointi on tärkeää choruksen ja särön takia: Jos laitamme hieman enemmän chorusta ja säröä niin on järkevää jättää delay pienemmälle. Delay-pedaalin perussäätimet ovat delay time (määrittää kuinka kauan pedaalilta kestää toistaa signaali) ja feedback, joka määrittää kuinka monta kertaa aiemmin kopioitu aalto toistetaan.

Nämä säätimet sisältyvät periaatteessa myös Boss DD-8 -pedaaliin. Toinen kuvassa oleva malli Electro Harmonix Deluxe Memory Man TT1100 antaa sinun jakaa efektin tiettyihin rytmisiin kuvioihin (neljäsosa nuotti, kahdeksasosa nuotti, pisteellinen kahdeksasosa nuotti, trioli ja kuudestoistaosa nuotti). Feedbackin EQ on tärkeä, sillä jos menemme liian kauas spektrin jompaan kumpaan päähän voimme tuhota haluamamme tunnelman.

Päätämme tämän postpunk-pedaalien osion flangeriin, joka syntyy tuplaamalla alkuperäinen signaali ja lisäämällä pieni delay tähän toiseen signaaliin comb-filtterillä kunnioittaen harmonioita, jolla saamme metallisen värähtelevän soundin. Se kuulostaa tältä:

Yksi kyseisen efektin profeetoista on aina ollut Public Image Ltd:n kitaristi Keith Levene. Hän käyttää yleensä pedaalia, joka on ehkä kiistellyin flanger koskaan: Electro Harmonix Stereo Electric Mistress. Kuten Boss BF-3, se antaa sinun kontrolloida intervallia, jossa toinen wave triggautuu ja toisen waven efektin tasoa. Kuten chorus, myös flanger on vaarallinen efekti: Maltillisesti käytettynä se voi olla hyvin elegantti (kuuntele esimerkkinä The Gun Clubin ensimmäiset albumit), mutta jos se riistäytyy käsistä, saatat joutua kauhean 80-luvun painajaisen keskelle.

Muuta?

Joo, mutta nopeasti. Muistetaan tämä: Sinulla on jo kitara, tiedät mitkä mikit ovat oikeat ja tiedät miten pedaalilauta rakennetaan postpunkkia varten. Nyt sinun on vain kuultava itsesi eli puhutaan nopeasti vahvistimista.

Vaikka postpunkin soittamisen tärkeimmät elementit ovat efektit, myös vahvistimen valinnalla on oma tärkeytensä. On yleensä suositeltavaa rajoittaa efektit pedaaleihin, mutta oikean ajan sattuessa on hyvä valita vahvistin reverb-mielessä. Etenkin spring reverb.

Yllä olevat mallit Fender Tone Master Twin Reverb, Vox AC30 C2, Marshall MG101GFX ja Blackstar ID Core 150 sisältävät tämän ominaisuuden muiden ohella. Vahvistimen säätäminen riippuukin sitten reverb-pedaalisi säädöistä.

Ja nyt olet valmis soittamaan kuten Idlesin kitaristi:

Päätelmä

Muistatko kun olit eksynyt sielu etsimässä ohjeita postpunkin soittamisen jalosta taidosta? Tuntuu kuin siitä olisi satoja vuosia. Tässä kohtaa päätelmä on selvä: Ota selvää teknologiasta, selvitä mitä laitteita sinun tulisi käyttää saadaksesi päässäsi olevat ideat ulos ja kaikkein tärkeimpänä uppoudu postpunk-universumiin: kuuntele bändejä, kuten Gang of Four, Joy Division, The Fall, Wire, Mission of Burma, Bauhaus ja The Church kunnes korvasi vuotavat verta etkä voi enää ajatella mitään muuta. Silloin olet oikealla tiellä. ?

Tommi aloitti rumpujen soiton 12 vuoden iässä. Hän tykkää myös soittaa "iltanuotiokitaraa" ja nauttii kaikesta musiikista avoimin mielin. Groovaus ja fiilis on Tommille tärkeintä.

Näytä kaikki Tommin blogipostaukset