Hit the Tone! Indie ja Alternative

Särötä kitarasi ja syleile indien (tai alternative rockin tai minkä vain) huumaavaa olemusta!

Mitä tarkoitat sillä, että INDIE voi tarkoittaa monia asioita?

Vain muutama termi, kuten indie haarautuu moneen asiaan. Onko se vain tapa tehdä asioita? Onko se genre? Alkoiko se jonain tiettynä asiana ja nyt se on jotain muuta? Mitä indie ja alternative rock ovat? Ratkaiseeko indie ilmastokriisin? Näihin kysymyksiin on etsittävä vastausta muualta.

Esitämme asian tässä artikkelissa enemmän tai vähemmän selvästi viitaten hyvin konkreettiseen soundiin: siihen, jonka loivat (enimmäkseen Amerikkalaiset) bändit 80-luvun puolivälistä alkaen pienissä itsenäisissä levy-yhtiöissä, kuten Matador, K ja Merge. Nämä levy-yhtiöt olivat suhteellisen tuntemattomia toinen jalka Undergroundissa ja toinen Amerikan punkin toisessa aallossa sekä korvat suunnattuna “Neljään B:hen” (Beatles, Byrds, Flying Burrito Brothers, Big Star). Puhumme tietenkin bändeistä, kuten Pavement, Sonic Youth, Dinosaur Jr., Yo La Tengo ja The Pixies.

Tahrattomat melodiat sekä todella naiivi ja lo-fi tunnelma, mutta myös särö, nopeus ja voima. Tämä rauhallisuuden ja myrskyn sekoitus on selvästi se tunnusomaisin soundin ominaisuus, jota etsimme. Soundi (kitaroista puhuttaessa), joka sinun on luotava etenkin pedaaleilla ja vahvistimella. Tietenkin jopa tapa, jolla pitelet kitaraasi vaikuttaa. ? Joten pue ruutupaita päällesi, jätä tukkasi kampaamatta ja laula kuin Lou Barlow: Gimme indie rock!

Ilman hyvää kitaraa et mene minnekään!

Jos pitää mainita yksi kitara, jossa on etsimämme soundin ominaisuudet niin se on Fender Jazzmaster, jota käyttävät henkilöt, kuten Ira Kaplan bändistä Yo La Tengo (video yllä), Thurston Moore ja Lee Ranaldo Sonic Youthista tai J Mascis Dinosaur Jr.:sta, joka muuten kehitti Fenderin kanssa yhden maineikkaimmista signature-malleista. Mutta se ei ole ainoa: Oli myös Peter Buck (REM) Rickenbackerillaan, D Boon (Minutemen) Telecasterillaan, Kurt Cobain (Nirvana) Jaguarin ja Mustangin hybridillä, Joey Santiago (Pixies) Gibson Les Paulillaan ja Frank Black (myös Pixies) Mustangillaan. Mitä tarkoitamme tällä referenssien laajuudella on, että tällainen soundi voidaan saavuttaa periaatteessa millä kitaralla tahansa. On kuitenkin olemassa tiettyjä yksityiskohtia, jotka kannattaa ottaa huomioon.

Vaikka yleensä suositellaan laittamaan pitch– ja volumenupit kaakkoon, meidän on otettava huomioon se, että etsimämme soundi perustuu usein intensiteetin vaihteluihin (jotain Hüsker Dün ja Pixiesin yhdistelmän tapaista). Tämän voi hoitaa myös vain volumepotikalla, mutta kitaraa valitessasi sinun on otettava huomioon minkälainen soundi sinulla on mielessä pääosin mikkien takia.

Yksikelaiset mikit ovat historian vanhimpia ja niiden ominaisuuksiin kuuluu kirkas, pyöreä ja lämmin soundi. Niiden käytössä ongelmaksi voi koitua jatkuva humina ja pärinä kovalla volumella soitettaessa. Tukeudummekin niihin kun etsimme puhdasta ja pehmeästi särötettyä soundia, jollaista löytyy esimerkiksi Yo La Tengon hiljaisemmista biiseistä, kuten TÄSTÄ.

Edellämainitun pärinän korjaamiseksi kehitettiin humbuckerit. Kun kaksi yksikelaista mikkiä yhdistetään tietyllä tavalla, humina, mutta samalla myös tietty kirkkaus katoaa antaen soundille yleisesti täyteläisemmän ja voimakkaamman muodon. Jos liität humbuckerilla varustetun kitaran vahvistimeen samalla volumella kuin yksikelaisella mikillä varustetun kitaran niin humbuckerista lähtee paljon enemmän volaa. Siksi käytämme niitä saadaksemme aikaan kunnon melua, kuten TÄSSÄ.

Toinen vaihtoehto erilaisten tunnelmien saamiseksi olisi omistaa kitara, jossa on molemmat mikkityypit ja käyttää mikkien vaihdinta, sillä indie rockissa on paljon erilaisia tyylejä sekoitettuna yhteen.

Pedaalit näyttävät tien

Ollaan rehellisiä: Ei ole mitään elementtiä, joka määrittäisi etsimäämme soundia enemmän kuin pedaalit. Mutta ovatko fuzz tai distortion sama kuin overdrive? Mihin käytän mitäkin? Otetaan askel kerrallaan.

Jos puhumme saturaatiopedaaleista niin fuzzit ovat vanhimpia. Niiden harmonisesti rikas soundi muistuttaa ampiaisen pärinää ja se on ominaista psykedeeliselle rokille (toinen lähde, josta alternative rock juo ja joka tuo mieleen esimerkiksi bändin Screaming Trees). Fuzz matkii viallisen vahvistimen soundia ja antaa meidän pidentää yksittäisiä nuotteja sekä sointuja ja antaa niille presenssiä. Fuzzeista on olemassa lukuisia eri malleja, mutta esittelemme tässä pari varmaa vaihtoehtoa: Electro Harmonix Green Russian Big Muff Fuzz, Electro Harmonix Big Muff PI USA ja Dunlop Jimi Hendrix Fuzz Face. Tämän sanottuamme kerro meille: Haluaisitko kuulostaa tältä? ?

Reverbin ja overdriven lisäksi (joista puhumme myöhemmin) avain J Mascisin luomaan äänivalliin on fuzz. Sen luomiseen meidän on asetettava volumepotikka kello kahteen, tone kello yhteen ja sustain täysille. Tällä sustainin ylivoimalla saamme luotua särömuurin. Jos haluaisimme John Fruscianten soundin, kuten biisin Wet Sand soolossa pitäisimme sustainin täysillä ja laskisimme volumea ja tonea (noin kello 11) saadaksemme hieman hillitymmän soundin.

Overdrive-pedaali taas emuloi putkivahvistimen overdrive-efektiä maksimivolumella: Vahvistettu signaali ylittää putkien kapasiteetin, joka runtelee ääntä hieman pehmeämmin kuin fuzz tai distortion. Käytämme sitä tarjotaksemme erilaisia särötasoja.

Kolme yllä olevaa esimerkkiä ovat kolme hyvin mielenkiintoista mallia: Wampler Plexi Drive Deluxe, on esimerkiksi J Mascisin käyttämä, Alexander Pedals Jubilee Silver on John Fruscianten usein käyttämä sekä Red Hot Chili Peppersissä että soolona ja Fulltone OCD Overdrive V2, jota voit kuulla usein Thurston Mooren käsissä. Otetaanpa tämä viimeinen pedaali referenssinä: Esimerkiksi biisissä Bull in the Heather on toinen kitara overdrivella, jonka soundin saamme säätämällä volumen ja driven kello yhteentoista ja tonen hieman vahvemmaksi noin kello 2-3. Lisäämällä kompressori-pedaalin se luo täydellisen kaverin ensimmäiselle kitaralle.

Kuuluisassa Dinosaur Jr.:n Feel the Pain biisissä voimme kuulla overdriven pehmeyden (tässä tapauksessa tone täysillä), joka luo presenssiä ja gain sekä volume ovat kello 2-3. Vielä yksi asia ennen lopettelua säröjen osalta: On toinenkin vaihtoehto nostaa signaalia ja saturoida vahvistinta: Booster.

Ja nyt pääsemme distortion-pedaaleihin. Ne ovat ns. fuzzin ja overdriven välissä. Vaikka modernit vahvistimet voivat säröttää helposti, pedaalit auttavat meitä saavuttamaan tietyn soundin ja manipuloimaan sitä helpommin. Distortion-pedaalia käytetään silloin kun etsimme aggressiivisempaa ja intensiivisempää soundia ja niitä ominaisuuksia tarjoavat mm. yllä olevat pedot: Boss DS-2, DS-1, Proco Rat 2 ja MXR Distortion +.

Ja jos puhumme aggressiivisesta, intensiivisestä ja kovemmasta alternative rockista niin meidän on puhuttava Nirvanasta. Esimerkiksi DS-1 on paljon velkaa kuuluisuudestaan Cobainille (myös Novoselicille, joka käytti sitä bassossaan), joka kuljetti sitä mukanaan joka paikkaan. Otetaan esimerkiksi In Bloomin riffi. Saadaksemme nuo nyanssit meidän on säädettävä tone ja level puoleenväliin ja distortion täysille. In Utero -kiertueella Cobain antoi DS-2:lle paljon huomiota, jonka todisteena toimii biisin Heart Shaped Box kitaran raakuus. Tämän saamme säätämällä levelin ja tonen klo 11, distortionin täysille ja turbon keskelle.

Proco Rat on grungen yksi käytetyimmistä pedaaleista, mutta Cobain käytti sitä yllättäen vain biisissä Territorial Pissings. Miten? Se on hyvin helppoa: Säädä filter ja volume kello 9-11 ja distortion tietenkin täysille.

Oliko siinä kaikki pedaalit siis?

Ööö… ei. Kävimme läpi perusteet, mutta et lukenut tänne asti vain oppiaksesi perusteet vai mitä? Ollaan perusteellisia.

Chorus perustuu kitarasi signaalin kopioimiseen ja viivästyttämällä sitä hieman. Se lisää tuohon kopioituun signaaliin pienen “epävireen” joka aaltoilee jaksottaisella tavalla. Puhumme toisesta indie ja alternative rockille tunnusomaisesta pedaalista. Nämä kaksi mallia: Boss CH-1 ja Electro Harmonix Small Clone ovat tunnusomaisimpien joukossa. Ensimmäistä voit kuulla Sonic Youthin kitaroissa biisissä Wishing Fulfilment yhdistettynä boostiin. Tässä tapauksessa chorus luo syvyyttä kello 11 ja 12 välillä, rate (oskillaation nopeus) on asetettu kello 10 tai 11 ja level sekä EQ kello 1. Toista voidaan kuulla biisissä Come as You Are, jossa Cobain asetti raten puoleenväliin.

Jos alamme nirsoilemaan niin reverb ei voi puuttua pedaalilaudastasi. Muistetaan, että reverb simuloi sitä kuin soundimme tuotettaisiin jossain eri tilassa (syvempi, kapeampi, korkeampi jne.) kuin missä oikeasti olemme. Se on tärkeä pedaali silloin kun haluamme lisätä soundiin syvyyttä.

Yllä olevat kaksi mallia voivat toimia esimerkkeinä: Muistatko J Mascisin kitaran biisissä Little Fury Things? Muiden pedaalien lisäksi hän käyttää Boss RV-6:sta. Level (signaali efektillä/ilman efektiä) kello 11, tone (treblen ja basson taso) klo 12, time (reverbin katoamiseen kuluva aika) klo 9 ja spring reverb (simuloi klassisia 50-luvun kaikuja).

RV-6:n punaista naapuria TC Electronic Hall of Fame 2:sta käyttää esimerkiksi John Frusciante biisissä The Sides valitsemalla hall reverbin ja laittamalla, tonen, decayn (reverbin katoamiseen kuluva aika) ja FX levelin (signaali efektillä/ilman efektiä) klo 10 ja 11 välille.

Päätämme tämän pedaalilaudan läpikäymisen kahteen elementtiin, jotka voivat toimia kirsikkana kakun päällä. Vasemmalla on Dunlop Crybaby GCB95, joka ei esittelyjä kaipaa. Harva wah-wah on niin tunnettu kuin se. Esimerkki? Kuuntele Stephen Malkmusin soolo biisissä Jo Jo’s Jacket. Oikealla on taas analoginen delay Electro Harmonix Memory Toy. Analogisten delay-pedaalien käyttäminen on yleensä suositeltavaa kun haluamme tehdä soundista pyöreämmän ja monipuolisemman. Jos et ole samaa mieltä niin sano se John Frusciantelle.

Nyt tosissaan: Ilman kunnollista vahvistinta… älä edes poistu kotoasi

Vahvistin ei ole niin tärkeä elementti etsimämme soundin saavuttamisessa, mutta tiettyjen asioiden pitäminen mielessä auttaa meitä saavuttamaan tavoitteemme nojaamatta täysin pedaaleihin.

Sanotaan usein, että mitä vanhempi (tai vintagempi) vahvistimesi on, sitä parempi. Neljä yllä olevaa mallia ovat klassikoita: Fender Blues Junior, Vox AC15 C1, Fender 65 Princeton Reverb ja Fender 68 Custom Twin Reverb. Saatat huomata Fenderin doiminoinnin ja tälle on syy: Jo muinaisista ajoista asti nämä vahvistimet ovat olleet hyvin arvostettuja niiden soundin konkreettisuuden ja puhtauden ansiosta (etenkin klassiset blackface- ja silverface -mallit).

Saadaksemme rapean soundin treble boostataan yleensä keski- ja alataajuuksien yli. Oikean särön löytämiseksi on viisasta nostaa volumea niin paljon kuin mahdollista ja sitten testata distortion-pedaalin volumea kunnes se on tarpeeksi rapsakka. Jos sinun on laitettava jotain hiljaisemmalle niin tee se keskitaajuuksilla. Ja nyt… on vain kyse viilaamisesta…

Temput jotka eivät vaadi laitteita

Tässä ne ovat:

• Muista, että indie/alternative rockissa rytmi- ja soolokitaristilla ei ole merkittävää eroa. Lee Ranaldo ja Thurston Moore: Kumpi on soolo- ja kumpi rytmikitaristi? Se ei ole niin selvää! Tämä tarkoittaa sitä, että riffi (sointupainotteinen) ja rytmi on tärkeämpi kuin tyypillinen kitarasoolo.
• Soinnut sisältävät yleensä pieniä variaatioita: Tällaiset “muutetut” soinnut ovat kyseiselle soundille ominaisia ja lisätyt nuotit voivat olla joko duureja tai molleja.
• Tahtilaji on normaalisti 4/4. Tämä tekee rytmin ylläpidosta helpompaa, mutta sinulla on vastuu tehdä koukuttava sointukulku, joka ei tylsistytä ketään.
• Kitarasooloja vai ei? Tämä on yksi suurista väittelyistä. Koska indie/alternative rockin soundi perustuu vastapainolle rockin jättiläisten soundiin, isoille sooloille ei ole sijaa. Joten jos sellainen on niin sillä on toinen tarkoitus. Vertaa vaikka tätä mihin tahansa Slashin sooloon. Näetkö mitä tarkoitamme?
• Less is more: Aina. Muista että olet kitaristi alternative/indie rock bändissä. Et ole (etkä haluakaan olla) Matt Bellamy.

Päätelmä

Useimmat edellämainitut bändit syntyivät vastareaktiona sellaisille, joita voisimme kutsua ihmiset-jotka-eivät-ymmärtäneet-Spinal-Tapin-olevan-vitsi. Sieltä se oletettava laiskuus ja “normaalius“, joka syleilee Yo La Tengon ja Pavementin jäseniä on peräisin. On tärkeää osoittaa tämä, sillä soundin lisäksi nämä bändit edustavat tiettyä henkeä: kyllä, valitse kitarasi, vahvistimesi ja pedaalisi rauhassa, mutta älä unohda hetkeksikään sitä, että tässä kaikessa on kyse biiseistä, ideoista ja tunteista. Ja vielä yksi juttu: Jos huomaat ottavasi itsesi liian vakavasti, unohda kaikki ja aloita alusta. Maailma kiittää sinua.

Tommi aloitti rumpujen soiton 12 vuoden iässä. Hän tykkää myös soittaa "iltanuotiokitaraa" ja nauttii kaikesta musiikista avoimin mielin. Groovaus ja fiilis on Tommille tärkeintä.

Näytä kaikki Tommin blogipostaukset